Tarina vaihto-opiskelijoille tapahtumia tehtailevan Happy Erasmuksen järjestämästä päiväreissusta historialliseen kaupunkiin.
Kello seitsemältä keräännymme pyöreän yliopistorakennuksen liepeille valmiina matkaan kohti Cuencaa. Ensimmäiset alkoholiriippuvaiset naatiskelevat kaupan edullisinta kaljaa ja tervehtivät iloisesti ranskaksi & italiaksi. Koska kahvia ei saanut mistään, bisse on kuulemma toiseksi paras vaihtoehto. Ilma on kuulas, Valenciassa odotettavissa noin 20-25 asteen oleskelulämpöjä; kukaan ei tiedä mitä kohteessa odottaa - huhupuheet kertovat, että se on kuin Hamina (vitsin ymmärtää erityisesti RUK:n käyneet): kesällä sataa lunta ja talvella sataa lunta sekä koiria. Kerrospukeutumista on suositeltu, itse varauduin "Suomen toukokuuhun", eli repussa on ekstratuulitakki ja varapari merinovillaisia sukkia.
Busa karahtaa odottelijoiden etumaastoon ja kapuamme nimilistaa pitelevän matkanjohtajamme editse penkeille. Kuskia voisi kuvailla aakkosjärjestyksessä olevilla adjektiiveilla seuraavasti: Legendaarinen.
Noin kuusissakymmenissä oleva setämies, joka toivottaa jokaisen perin tervetulleeksi reissuun. Kyselee, josko joku tarvitsee ajomatkan aikana (Cuencaan ajaa noin kaksi tuntia) tupakkatauon, on hän siihen valmis. Oma kulutuksensa on tarinan mukaan siinä aski päivässä, oletan että tarvittaessa körssi palaa ikkunasta roikkuen, mikäli kukaan ei ilmoittaudu polttajaksi. Kulin "tuore-wunderbaum" on nippu rosmariinia puhaltimen ritilöiden päällä ikkunanjuuressa. Setämies napsaisee yhden oksan ja haistattaa sitä etummaisimpien penkkien tytöillä ja pojilla. Minulta hän kysyy: "mikä on
romaro saksaksi?" vastaan olevani suomalainen ja kielelläni kasvia kutsuttavan
rosmariiniksi. Kuski nauraa ja jatkaa saksaksi (kumma kyllä, tässä kohtaa jopa kurssin-kaksi opiskelemani saksantaidot jättävät minut ymmärryksen ulkopuolelle) tarinointia, ja istuu saföörinpallille. Yksi neitokainen uupuu vielä kuormasta, saapuen kymmenen minuuttia aiotun lähtöhetken jälkeen ja pääsee myös istumaan tunnelmabiiliimme. Matka alkaa.
Ohitamme Torre Miramarin, V-21 -tien alkuun rakennetun "näsinneulan", jossa ei kuunaan käy/näy ihmisiä. Rakennelma oli siis hyvä sijoituskohde, Valencia!
Matkan aikana ohitamme kaikenlaisia mielenkiintoisia nähtävyyksiä (teollisuusalueita), ja taivaalla näkyy mukavasti kehkeytyvä muutos: aurinkoisen Valencian jäädessä taakse alkaa totuus Cuencan säästä paljastua. Kohteessa on noin +5 ja tihkusadetta.
Kohde numero 1. Cuencan
kivipuisto.
Kohde numero 2. Cuencan keskusta jalan tallusteltuna ja myöhemmin, numero 3. Cuencan "kirkonkylälle" (serpentiinitietä 45 asteen kulmassa vuoriston sekaan).
Kivipuisto oli / ei ollut mielenkiintoinen. Kuvia ei oikein voinut ottaa, koska kylmähkö ilma väsytti kamerani akun, ja kännykkäni ei ymmärrä tehdä kuvankäsittelyä sumusäässä. Näin ollen tarjolla on aika ankeita otoksia. Kävelimme eräänlaisen luontopolun, jonka varrella oli makeasti hioutuneita kallionmuotoja.
Cuencan keskusta. Päivä, jona täällä olemme on 29.3., pitkäperjantai. Ympärillä vilisee erivärisiin KKK-kledjuihin sonnustautuneita pyhiä miehiä ja naisia. Keskusta on muuten aika ankea, voisin verrata tätä Paraisiin loppusyksystä. Pienryhmä, jonka kanssa tutustuimme tähän osaan kaupunkia, löysi myös kristillisiä arvoja huokuvan pitsapaikan, josta otimme jättirieskan jaettavaksi kuuteen pekkaan. Muonituksen jälkeen tallustelimme takaisin juhtamme juottopaikalle melko ajoissa, jossa mm. italialaiset raukat hytisivät sikiöasennossa tuulensuojassa ja söivät kuivakinkkua. Aamun kaljaveikot särpivät viimeiset pikkupullonsa tyhjiksi.
Tästä ajoimme ylärinteeseen jo mainittua mutkaista aasinpolkua, jännittäen jokaisessa kaarteessa saammeko tutustua putoamiskiihtyvyyteen eturivin paikoilta. Kuljettajamme on kuitenkin Don Romero, joka ajoi kieli keskellä suuta - VAIN yhden liikennemerkin mälläten - meidät taivaan rajapintaan.
Cuencan kirkonkylä: Mikäli Hesburgerin logo olisi risti, se luultavasti pärjäisi tässä kaupungissa hyvin. Muutaman isomman hengellisen rakennuksen lisäksi miltei jokaisesta kellarinovesta kurkistamalla voi nähdä palveluksen olevan käynnissä. Itse en
voiman miehiä ole, mutta paikallinen arkkitehtuuri oli muutoin ilo silmälle. Puhumattakaan siitä että katedraalialue sijaitsee noin kilometrin korkeudessa merenpinnasta joten näkoalat olivat tuiki silmäähiveleviä.
Ohjatun kierroksen (mies kestohymyllä ja uskomattoman nopealla espanjanlausuntataidolla) jälkeen tallustelimme parkkipaikalle mäkeä alas ja kiipesimme miestenhuonevisiitin kautta bussiin. Kotimatkan aikana poimimme myös ranskalaisen pariskunnan kohde kakkosen seudulta (jäivät alakylille notkumaan, koska kierros ei kai kiinnostanut) ja ajoimme Valenciaan. Ulkoilman lämpömittari jäisenhöyryisen bussin led-taululla näytti tasaisesti kasvavaa lukua jokaisen takaisin päin ajetun kymmenkilometrisen välein.
Cuenca. Muistoihin jää.
ps. Koska materiaalin pitää ehtiä painoon, lisään kuvat jälkijunassa.
-Pekuli
